Heikki Ketoharju

Helsingin sanomat julkaisi eilen mielipidekirjoitukseni lastenkirjallisuudesta. Mielestäni osa lastenkirjoista tuntuu pelkältä rahastukselta.

Yllätyin, kun sain paljon palautetta kirjoituksestani. En muista, milloin viimeksi jokin juttuni olisi kirvoittanut yhtä monta kommenttia. Päädyin Nelli Heinimon Substack-uutiskirjeeseenkin. Tämä kirjoitus vastaa joihinkin kommentteihin, ja jatkaa siitä, mihin Hesarin kirjoitukseni päättyi.

Yksi toistuva kommentti - jonka allekirjoitan - on se, että media tekee nykyään huonoa työtä lastenkirjallisuuden kritisoinnissa. Lastenkirjallisuutta käsitellään vähän jos ollenkaan, eikä sitä arvioida kriittisesti, aikuisten kirjoja koskevien kirjallisuuskritiikkien tapaan, kuin korkeintaan harvoin. Helsingin Sanomat, johon mielipiteeni kirjoitin, on tässä tietysti suurena lehtenä syytettyjen penkillä. Miksei Hesari panosta enempää lastenkulttuurin arvioimiseen? Jätin tämän kysymyksen mielipiteestäni pois, koska pelkäsin, ettei Hesari kestä itseensä kohdistuvaa kritiikkiä ja jättää juttuni julkaisematta.

Toisen kysymyksen voisi esittää kustantamojen suuntaan. Onko se niin, että suurten kansainvälisten brändien puisevia kirjoja kustantavat Suomen ykköskustantamot, mutta laadukkaan lastenkirjallisuuden julkaiseminen on pienten kustantamojen harteilla? Musiikin puolella on viime vuosina puhuttu portinvartijuudesta. Myönnän kaipaavani kustantamoihin jotain Toivo Kärjen tapaista setämiestä, joka mulkaisee uusinta Ryhmä hau -räpellystä, kurtistaa kulmakarvojaan ja tuhahtaa että eihän tällaista voi julki päästää.

Puisevan kirjallisuuden lajeja

Minä erotan - maallikkona - myös muutaman erilaisen lajin puisevaa lastenkirjallisuutta. Ilmeisimpiä ovat suoraan tv-ohjelmista tehdyt kirjat, esimerkiksi Ryhmä Hau - tai Pippa ja Popi -kirjat, jossa kuvitus on napattu ruutukaappauksina suoraan TV:n tietokoneanimaatiosta ja tekstiä on lätkitty kuvien sekaan miten sattuu. Juoni voi tällaisessa kirjassa olla sekava, ja kuvat esittävät puutteellisesti jos lainkaan sitä, mistä teksti kertoo.

Toinen puisevien teosten laji ovat erikseen kirjoiksi tehdyt teokset, joissa kuvitus on luotu liukuhihnalta, ja tarinat sovitettu tv-sarjoista. Ryhmä hau -kirjoissa on paljon myös tällaisia. Niiden etu edellisiin verrattuna on, että kuvissa näkyvät suunnilleen ne hahmot ja asiat, joista tekstissä puhutaan. Mutta hahmot näyttävät siltä, kuin ne olisi leikattu geneeristen taustojen päälle clipart-kokoelmasta.

Kolmas puisevien teosten joukko ovat julkkisten tekemät puisevat lastenkirjat. Ei tarvitse olla kummoinenkaan influensseri tai keihäänheittäjä, kun pääsee kustantamon kanssa puuhailemaan lastenkirjaa. Ja lastenkirjojahan osaa kirjoittaa kuka vain, eikö niin? Itsestäänselvät aiheet, kankea kieli ja olematon draama ovat kaikki vain hyväksi, koska eihän lapset ymmärrä monimutkaisia asioita. Joka näin luulee, ei ole tutustunut Thorbjørn Egnerin klassikkoteokseen Kolme iloista rosvoa.

Välihuomio Kolmesta iloisesta rosvosta

Kolmen iloisen rosvon loppuhuipennuksessa kaupungin keskustassa oleva torni syttyy tuleen, ja kaupungin ulkopuolella hylkiöinä eläneet rosvot pelastavat eläimet kuolemasta. Muista kaupunkilaisista ei siihen ole, kaikista vähiten poliisimestarista. Ja senpä vuoksi poliisimestari vapauttaa rosvot putkasta, koska heidän apuaan tarvitaan. Enpä usko, että on ainoatakaan aikuista lukijaa, joka voisi kirkkain silmin väittää, etteikö rosvojen teko ole erittäin urhoollinen ja kelpaa esimerkiksi myös kenelle tahansa meistä. Kolmivuotiaalle ei tarvinnut selittää tai alleviivata kohtauksen merkittävyyttä. Se jäi kerrasta mieleen, ihan samalla tavoin kuin jäi itsellenikin nelivuotiaana, kun kävin katsomassa Kolme iloista rosvoa Joensuun kaupunginteatterissa.

Lisää puisevuutta

Oma erityinen puisevien teosten alalaji ovat kehnosti riimitellyt lasten lorukirjat. Joku on saanut tehtäväkseen ehkä suomentaa ulkomaisen lorukirjan, tai sitten on haluttu tehdä vaikkapa muumiteemainen lorukirja, ja joku on pitänyt löytää riimittelemään. Ontuvat riimiparit, oudot ja vähän ontot aiheet sekä puiseva kieli riivaavat näitä kirjoja. Nämä teokset päästän vähän helpommin maallikko-kriitikon seulastani läpi, koska oma tuntemukseni on, että puisevat ja kehnot runot kuuluvat niin olennaisesti lastenkulttuuriin: niitä näkee päiväkodeissa ja sote-asemilla ja vaikka missä.

Yksi puisevuuden laji on muita hienostuneempi. Nämä teokset ovat paksumpia, iltasatukirjaksi suunniteltuja kirjoja, joissa on huolellisemmin tehty kuvitus ja ihan mukiinmenevät tarinat. Esimerkiksi Frozen-teemainen ja Petteri Kaniini -teemainen kirja on tullut vastaan. Kirjoissa ei päällisin puolin vaikuta olevan mitään vikaa, mutta tarinoissa ei ole oikein mitään iskevyyttäkään. Ei jännittäviä juonenkäänteitä, ei suuria tunteita, ei huumoria eikä yllätyksiä. Tuntuu hieman, kuin lukisi jotain raporttia tai muistiota. Lukiessaan joutuu kysymään, miksi tällainen tarina on kirjoitettu? Ja vastauskin on helppo keksiä: tämä kansainvälinen brändi halusi tuottaa kirjan, jossa on kymmenen tarinaa, ja jonkun piti keksiä niihin sisällöksi jotain.

Kommunistina en voi olla pysähtymättä sen tosiasian äärelle, että huomattava siivu yhteiskunnallisesta tuotantovoimasta on valjastettu tällaisen liejun tuottamiseen. Pääasia on tuoton saaminen pääomalle, ja sijaiskärsijöinä olemme me lapsiperheet, jotka tuhlaamme aikaamme puisevien tarinoiden parissa. Jossain on huomattava määrä ihmisiä, jotka viettävät päivänsä tällaista kamaa tehtaillen. Ovatko he onnellisia?

Aikamme outouksia

Miksi luemme lapsille puisevaa ja paperinmakuista kirjallisuutta, ja sen jälkeen käytämme aikaa ja voimavaroja erilliseen tunnekasvatukseen? Millä perusteella (ehdottomasti suosittelemisen arvoinen) Fanni-sarja on parempaa tunnekasvatusta kuin Vaahteramäen Eemeli? Pitääkö psykologin kirjoittaa teksti, jotta tunteiden sanoittaminen on "virallista"? (Jos ette muuten ole aikoihin lukeneet Eemeliä, lukekaapa! Se on hämmästyttävän hieno kuvaus hieman normaalia vilkkaammasta pojasta, jonka lapsen maailmassa harrastamat uteliaat ja nokkelat puuhat ovat ymmärtämättömien aikuisten mielestä "metkuja". Onneksi äiti ymmärtää!)

Kävin eilen päiväkodin vanhempainillassa. Siellä puhuttiin lukemiseen kannustamisesta, mikä onkin hyvä. Mutta kirjallisuutta käsiteltiin välineenä: sen avulla kielelliset kyvyt kehittyvät. Ja kielellisiä kykyjähän tarvitaan sitten myöhemmin työelämässä, kun kirjoitetaan pomolle huipputärkeitä raportteja verkkokaupan myynnin konversioasteen parantamisesta. Joten lukekaa siis vanhemmat lapsillenne!

Miksei ajatella, että lapsille tulee lukea sen vuoksi, että lukeminen on hauskaa ja tunteita herättävää ajanvietettä? Kyllä jo pienelläkin lapsella täytyy olla oikeus kokea iloa, jännitystä ja surua. Leikki-ikäisenkin pitää saada vaikuttua hyvästä kirjallisuudesta. Ei lukemiseen sen parempaa syytä tarvita, eikä siihen sen parempaa syytä olekaan.

Vastuu sysätään kasvattajille

Osa minulle tulleista kommenteista totesi, että on vanhempien vastuulla valita laadukasta kirjallisuutta. Toiset taas totesivat, että kirjastonhoitajat auttavat mielellään. Ja jotkut sanoivat, että ei puisevien kirjojen lukeminen estä lukemasta myös laadukasta. Kaikki paikkansapitäviä näkökulmia, omalla tavallaan. Mutta avoimeksi jää silloin se kysymys, kenen hyväksi puisevaa lastenkirjamassaa sitten tuotetaan? Miksi heikkolaatuista puppua ruiskutetaan yhteiskuntaan kovalla paineella ja sen jälkeen vaaditaan, että kasvattajat ja kirjastonhoitajat luovivat siellä seassa?

Näkökulmaa voisi tietysti myös laajentaa: lastenkirjallisuus, lastenohjelmat, lastenmusiikki, lasten älypuhelimet ja -kellot sekä sosiaalisen median käyttö ovat kaikki heikoissa kantimissa: huonolaatuista lastenkulttuuria, ja lapsille sopimattomia sosiaalisen median sisältöjä sekä liikaa ruutuaikaa. Harvinaisista maametalleista epäeettisissä oloissa tehtyjä laitteita, jotka saavat lapsen voimaan huonosti. Ja yhteiskunta sysää vastuun yhtäältä vanhemmille itselleen, toisaalta kouluille ja päiväkodeille. Minkä takia yksityisten yritysten toimintaa ei voida säännellä tilanteen parantamiseksi? Miksi kansainvälisillä sopimuksilla ei voida rajoittaa sitä, millaiseen käyttöön nykyaikaista huipputeknologiaa saa hankkia?

Onko liikaa vaadittu, että julkiset instituutiot kantaisivat vastuunsa, ja että sen rinnalla vaatisimme yksityisiltä liikeyrityksiltä, kuten Sanomalta tai Bonnierilta (sehän Tammen ja WSOY:n nykyään omistaa), jonkinlaista selkärankaa?

Olisiko nyt aika ja sauma käynnistää jonkinlainen kulttuurikeskustelu ja ryhtiliike?