Heikki Ketoharju

Olen vuosien saatossa pohtinut paljon, miten yhteiskunnallisia liikkeitä tulisi tänä päivänä rakentaa. Olen kommunisti, ja pidän paljon niistä ajatuksista, joita kommunisteilla on ollut vuosikymmenten saatossa liikkeiden rakentamisen tyylistä. Olen kuitenkin myös tämän ajan ihminen, ja toisinaan harmittaa joidenkin kommunistien jämähtäminen menneeseen. Puuttuu konkreettisen tilanteen konkreettinen analyysi, Leninin kulunutta fraasia lainatakseni.

Ohessa oma yritykseni menestysreseptin löytämiseen.

Se, miten tänä päivänä yhteiskunnallisia liikkeitä rakennetaan, on osin sama, osin eri kuin ennen.

Olennaista on yhdistää lukuisia erilaisia etabloituneita kansalaisjärjestöjä löyhällä aktivistien ryhmällä. Tämä mainittu ryhmä pyörittää myös omaa tiedotuskanavaa sosiaalisessa mediassa. Kyse oli etenkin aiemmin Facebook-sivusta tai sittemmin ehkä Instagram-tilistä.

Sosiaalisessa mediassa on paljon "aktivisteja", joiden "aktivismi" koostuu vain some-postailusta. Erotuksena tähän onnistuneella kampanjalla on taustallaan aktivistijoukko ja sen takana erilaisia kansalaisjärjestöjä tuottamassa informaatiota, levittämässä viestiä ja mobilisoimassa ihmisiä fyysisiin tapahtumiin.

Sosiaalisen median kautta tavoitetaan järjestöihin kuulumattomat ihmiset, ja tykkäyksiä sekä kommentteja pyritään muuntamaan fyysiseksi osallistumiseksi erilaisiin yleisötilaisuuksiin. Näistä tilaisuuksista pyritään osa ihmisiä innostamaan mukaan kampanjan aktiiveiksi tai sähköpostilistojen seuraajiksi. (Sähköpostilistojen rinnalle tarvittaisiin nykypäivänä joku toisen tyyppinen suora kontaktikanava. Todennäköisesti se on chat-ryhmä, esimerkiksi Discord-pohjainen.)

Liike, joka on oma mediansa?

Vaikuttaisi siltä, että median yksipuolistuminen liittyy osaltaan sosiaalisen median kehittymiseen. Nykyään on helppoa ja halpaa perustaa sosiaalisen median sivu, jossa jaetaan informaatiota laajallekin joukolle. Näistä puuttuu monesti perinteinen toimitusprosessi: viestin tuottaa ja julkaisee yksi henkilö. Mahdollisesti kiihtyneessä mielentilassa, enempiä ajattelematta tai vitsillä ja trollatakseen.

Sosiaalisen median influensserit saavat yrityksiltä rahaa siitä, että julkaisevat kehuja näiden tuotteista. Sosiaalisen median seuraajat ovat siis jo tottuneet siihen, että tileiltä tuleva materiaali voi olla räikeän yksipuolista ja perätöntä. Uskoakseni tämä edesauttaa relativistista mentaliteettia, jossa jokainen saa valita oman totuutensa. "Onko väite totta vai ei, on oma kysymyksensä. Näin nämä asiat koetaan"

Jos kansalaisliike siis ryhtyy omaksi mediakseen, se päätyy kilpailemaan kentälle, jossa jo ennestään valtaosa materiaalista on tunteisiin vetoavia puolitotuuksia. Sosiaalisen median algoritmit kannustavat kärjistämään, liioittelemaan ja trollaamaan. Voi olla vaikeaa pysyä tällaisessa ympäristössä jotenkin tyynenä, ja vielä vaikeampaa voi olla saada sellaisella taktiikalla paljon suosiota.

Podcastit tarjoavat eliitin jäsenille mahdollisuuden puhua tuntikausia niitä näitä ilman kriittistä toimittajaa. Miksi siis vaikkapa Varman varatoimitusjohtaja tai Kyösti Kakkonen suostuisi enää Hesarin haastateltavaksi, kun toimittajan vaikeat kysymykset voi jättää väliin ja puhua mistä haluaa?

Perinteisessä mediassa nämä ilmiöt on varmasti huomattu, ja siellä käy varmaan aikamoinen ristiveto. Toisaalta mediassa on pitkään halveksuttu sosiaalista mediaa ja internetiä, toisaalta lukijat ja seuraajat ovat siirtyneet sinne. Kustannuspaineet kannustavat leikkaamaan toimittajien työtunneista, faktantarkistuksesta ja oikoluvusta. Somessahan paljon jakoja näyttää saavan mutuilu, omien tunteiden korostaminen ja puhekieli. Yksi kätevä tapa säästää kuluja on ryhtyä "somen editoriksi" eli toimittajaksi, joka seuraa vaikkapa julkkisten postailuja ja nostaa mehukkaimmat jutut lehteen. Tähän liittyy tietysti myös riski: yksittäinen toimittaja voi päätyä nostamaan somen kautta esiin mitä hyvänsä. Joko vaihtoehtoista totuutta tai silkkoja huhuja ja valheita. Medioissa päätoimittajat toisaalta haluavat estää omien kantojensa vastaisen asian leviämisen, toisaalta taas varmaan välttelevät suoranaisten perättömien salaliittoteorioiden levittämistä.

Hiljalleen myös demokratiamme muuntuu aikaan sopivaksi, kun aidot sosiaalisen median aikakauden puolueet nousevat esiin. Niistä ensimmäinen on Liike Nyt - miljonäärin rahoittama poppoo, jonka poliittinen asiantuntemus on köykäinen ja paino on järjestön rakentamisen sijaan someseuraajien kehittämisessä.

Mitä on tehtävä?

Tämän kirjoituksen piti olla yhteiskunnallisen liikkeen menestysresepti 2010-luvulla, mutta sen sijaan se päätyi synkäksi kommentaariksi sosiaalisen median ja yhteiskunnallisen kriisin leikkauskohdista.

Menestyksen salaisuus osaltaan onkin juuri se, että tästä outoudesta ja hulluudesta pitäisi nauttia. Tuomiopäivän tunnelmaan pitäisi suhtautua kepeästi, mutta silti vähättelemättä tai myöskään mässäilemättä.

Toinen tärkeä näkökulma on ihmisten "pelastaminen" sosiaalisesta mediasta. On vakuutettava väki siitä, että jossain valokaapelien ja reititinten toisella puolella on ajatteleva ja tunteva ihminen, joka on miellyttävä tyyppi ja loppuviimeksi ihan järkeväkin. Häntä kannattaa tulla tapaamaan mielenosoitukseen, baariin, keikkapaikalle tai tapahtumatilaan.